Monien uskontojen opillisena ytimenä on teismi eli jumalausko – käsitys siitä, että on olemassa yksi tai useampi persoonallinen jumala, jonka usein mielletään luoneen maailman ja vaikuttavan siihen. On kuitenkin vanhoja opiltaan ei-teistisiä uskontoja, kuten jainalaisuus ja buddhalaisuus, jotka syntyivät Intiassa 500–400 -luvuilla eaa. Molemmat hylkäsivät hindulaisten pyhien tekstien arvovallan sekä ajatuksen luojajumalasta ja maailman hallitsijasta. Myös jotkut hindulaiset filosofiset koulukunnat, kuten Samkhya, kielsivät luojajumalan olemassaolon. Jainalaisuudessa universumin ajatellaan olevan ikuinen, jolloin sillä ei voi olla mitään sitä edeltävää syytä, tekijää tai luojaa. Buddhalaisuudessa on vastaavasti ajatus kaikkien maailman ilmiöiden syntymästä keskinäisessä riippuvuussuhteessa: kaikenkattavalla syy–seuraus -ketjulla ei katsota olevan mitään alkua tai päätepistettä eikä siten luojaakaan.
Sekä jainalaisuudessa että buddhalaisuudessa ihmisen päämääränä on valaistuminen ja kärsimyksen loppuminen. Niissä painotetaan ihmisen oman toiminnan kuten eettisen elämän ja meditaation merkitystä valaistumisen saavuttamisessa. Jainalaisuus ja buddhalaisuus sisältävät kuitenkin yliluonnollisiksi miellettäviä käsityksiä. Jainalaisuudessa on esimerkiksi käsitys sielusta, joka jälleensyntyy ja vaikka buddhalaisuus hylkääkin käsityksen pysyvästä sielusta, se sisältää silti ajatuksen ruumiista erillisestä tietoisuudesta ja sen jatkuvuudesta seuraavaan elämään. Jainalaisuudessa ja buddhalaisuudessa myös puhutaan jumalallisista olennoista (deva), vaikkakin niiden katsotaan esimerkiksi syntyvän, kärsivän ja kuolevan. On silti olemassa buddhalaisuuden muotoja, joihin ei käytännössä liity yliluonnollista ajattelua, kuten tietyt zenin suuntaukset tai nykyiset länsimaiset buddhalaiset liikkeet (ns. maallistunut buddhalaisuus).
Jotkut ateistit ovat myös yrittäneet perustaa ateistisia uskontoja. Esimerkkejä tällaisista yrityksistä ovat muun muassa saksalaisen teologin Matthias Knutzenin ihmisen omaatuntoa korostava liike ”omatunnolliset” (1670-luku), Ranskan vallankumouksen aikana kristinuskon syrjäyttämiseen pyrkinyt ”järjen kultti” sekä ranskalaisen filosofin Auguste Comten (1798–1857) yhteisöllisyyttä painottava ”ihmisyyden uskonto”. Mikään näistä ei kuitenkaan saavuttanut merkittävää suosiota. Viimeisin esimerkki ”ateistien kirkosta” on Britanniassa viime vuonna perustettu ja useisiin muihin länsimaihin levinnyt The Sunday Assembly. Sen sunnuntaisiin seremonioihin voi kuulua mm. puheita, yhteislauluja, huumoria, tieteellisten teorioiden esittelyä, fantasiakirjallisuuden lukemista sekä elämän ihmeellisyyden ja kuoleman lopullisuuden pohdiskelua.
Viime aikoina etenkin tietyissä länsimaissa vanhojen uskontojen rinnalle on kehittynyt uusia uskontoja tai henkisiä liikkeitä, joissa ei ole jumalaa tai yliluonnollista. Tällaisiksi voidaan katsoa esimerkiksi tietyt satanistiset, uuspakanalliset tai panteistiset suuntaukset. Myös vanhoihin teistisiin uskontoihin kuten kristinuskoon on vähitellen muodostunut ateistisia suuntauksia, kuten ns. radikaalin teologian liike. Yleisesti ottaen voidaan sanoa, että sellaisissa uskonnollisissa suuntauksissa, joissa jumalat tai yliluonnollinen hylätään, huomio kohdistuu enemmän nykyhetkeen, itsen toteuttamiseen ja/tai luonnon pyhittämiseen.
Vastaaja: Mikko Sillfors
uskontotieteilija.wordpress.com 
Recent Comments